Minun on ikävä lapsiani. Se ei varmaankaan ole mitenkään harvinaista aikuistuneiden lasten vanhemmilla, mutta kun sitä kestää todennäköisesti lopun elämäni, on se jokseenkin surullinen ajatus. On outoa, että olen ottanut tavakseni ajatella olevani taakka lapsilleni. En aina uskalla ottaa heihin yhteyttä, vaikka tiedänkin, että minulla olisi siihen mahdollisuus ja oikeuskin. En kai vain työnnä lapsiani luotani!? Ehkä tämä johtuu siitä, että jossain vaiheessa itse koin äitini yhteydenotot raportointivaatimuksena tai vahtimisena, vaikka hänelläkin saattoi olla vain ikävä. Nyt ymmärrän paremmin miltä hänestä on saattanut tuntua. En kuitenkaan voi astua elämään lasteni elämää. He eivät toteuta minun unelmiani, eivätkä tee valintojaan minua ajatellen. Voin vain iloita ja surra heidän varjossaan. En ole koskaan tuntenut omistavani lapsiani, vaan mielestäni minulla on ollut kunnia saada olla heidän äitinsä. Samalla olen pahoillani, etten ole voinut olla parempi äiti. Tähän tiivistyy koko käsitykseni vanhemmuudestani.
Äitinä olon vaikutus omaan elämääni on hämmentävän kokonaisvaltaista. Minun on vaikea kasvaa henkilönä ja itsenäisenä naisena nyt kun siihen on tarjoutunut tilaisuus. Ehkä aika on armollinen ja auttaa minua pikkuhiljaa identiteetin etsinnässä. Huonon itsetunnon omaavana henkilönä koen kaiken liian vaativana. En osaa tehdä suunnitelmia, tai jos teenkin, en uskalla toteuttaa niitä. Auttaisiko siinä tulevien vuosien ynnääminen ja aikatauluttaminen, vai annanko vain mennä ja otan riskin, etten saa mitään aikaan? Tähän kysymykseen ei varmaan kukaan osaa antaa vastausta. Jokainen hoitakoon tonttinsa. Mutta siihen asti, kunnes havahdun, mukanani kulkee onneksi ainakin tuo suloinen ikävä.
